Uusi blogi, uudet kujeet.

Heippa hei rakkaat lukijani (jos teitä siellä enää yhtään on)! 🙂

Ensinnäkin.. pahoittelen suuresti, että en ole kirjoittanut blogiini pitkään aikaan. Tarvitsin hieman aikaa pohtia blogini tulevaisuutta ja sitä, millainen blogi on oikeasti minun näköiseni. Pakko-oireita käsittelevän blogin kirjoittaminen kävi jo alkumetreillä melkoisen raskaaksi ja sen vuoksi tarvitsin aikalisän. Mietintätaukoni sitten kestikin tähän päivään asti. Myönnän – se oli pitkä! 🙂 Mutta nyt jatkosuunnitelmat ovat selvillä ja tulinkin kertomaan tulevista suunnitelmistani myös teille.

Eli nyt on niin, että Pako Pakosta -blogin tarina on tullut tiensä päähän. Kuten jo tuossa aiemmin mainitsin, blogin kirjoittaminen kävi raskaaksi jo alkuvaiheessa. Pakko-oireinen häiriö on aiheena erittäin rankka, joten on ymmärrettävää että siitä kirjoittaminen on myös hyvin rankkaa. Kun blogin pääasiallinen aihe on pakko-oireinen häiriö, täytyy kirjoituksienkin pyöriä hyvinki pitkälti aiheen ympärillä. Kun joudut pitämään ajatuksesi koko ajan rankassa aiheessa, ei mielikään pysy kovin virkeänä. On pakko olla jotakin muutakin. Ei pelkkiä pakko-oireita. Toivon että ymmärrätte, mitä ajan takaa.

Tein blogin perustamisvaiheessa sen virheen, että profiloin blogini turhan tarkasti. Se asetti minulle tietyt rajat ja teki blogin pitämisestä vaikeaa. Kaiken tämän seurauksena aloin jo melkeinpä vältellä kirjoittamista ja hyvä tarkoitukseni hukkui kaiken alle. Minä olen muutakin kuin pakko-oireita ja elämä on muutakin kuin pakko-oireita. Näkemykseni on, että pakko-oireista kärsivän ihmisen ajatuksien ei tulisi pyöriä pelkästään pakkojensa ympärillä, silloin elämästä ei tule mitään. Kaikki muuttuu liian raskaaksi.

Näiden ajatuksien pohjalta tein päätöksen perustaa kokonaan uuden blogin. Blogin, joka käsittelee vähän sitä sun tätä. Blogin elämästäni ja ajatuksistani. Pakko-oireet kuuluvat edelleen osittain elämääni ja tulen varmastikin käsittelemään niitä myös uudessa blogissani, mutta blogin pääpaino ei kuitenkaan tule olemaan pakko-oireissa. Menen uuden blogin kanssa täysin fiilispohjalta, yrittäen kuitenkin tehdä siitä tietynlaisen ”kohtaamispaikan” meille herkille ja taiteellisille – ehkä hieman masennukseenkin taipuvaisille ihmisille. Toivon siis, että juuri Sinä tulet vierailemaan myös uudessa blogissani, se olisi todella hieno juttu! 🙂

Tähän loppuu siis pako pakosta. Siirrytään jatkuvasta pakenemisesta elämänmakuisempaan menoon, mutta kuitenkin haaveiluin höystettynä. Uusi blogini löytyy osoitteesta: hauraitahaaveita.wordpress.com. Samalla Neiti Pako kokee myös ”nimenmuutoksen”, uusi nimi selviää uudesta blogista 😉

Hyvää jatkoa ja kaikkea parasta ihan teille kaikille! Toivottavasti tapaamme uuden blogini puolella! 🙂

Vielä kerran,

-Neiti Pako

Aurinkoa kaikille! :)

Heipä hei rakkaat lukijani!
Pyysin teitä kertomaan minulle aiheita, joita haluaisitte minun käsittelevän. Kiitoksia useista vastauksistanne! Vastauksia ropisi oikein urakalla sähköpostiini ja pari tuli tänne bloginkin puolelle. Olen toiveittenne pohjalta tehnyt jo pari postausta melkein julkaisuvalmiiksi ja pistän ne linjoille viikonlopun aikana. Luvassa on esimerkiksi aika hyvä kirjavinkki 😉 Voitte lähettää minulle jatkossakin toiveitanne sähköpostilla tai täällä blogin puolella – kaikki vinkit ja toiveet otetaan ilolla vastaan! 🙂 Viikonlopun kunniaksi linkitän teille videon, joka kirvoitti ainakin allekirjoittaneessa melkoiset naurut. Tekisikö teidänkin mieli joskus tehdä noin, kun oikein pakko-oireet vaivaa? Minun ainakin tekisi! 😀

 

Palaan asiaan viikonlopun aikana. Siihen asti: aurinkoa ja hyvää mieltä kaikille! 🙂

-Neiti Pako

Mistä kirjoittaa..?

Hei rakkaat lukijani! On tullut se hetki että tarvitsisin hieman teidän apuanne. Minulla olisi paljon sanottavaa pakko-oireiseen häiriöön liittyen, mutta omien ajatusten jäsentely on joskus hieman hankalaa – asiaa kun olisi niin paljon 🙂 Kertoisitteko siis minulle, mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Otan enemmän kuin mielelläni ideoita vastaan. Kun aihe on valmiina, on helpompi lähteä kirjoittamaan. Silloin sitä tietää mitkä ajatukset päästäänsä työstää tekstiksi asti, eikä ajatukset lähde rönsyilemään. Tottakai haluan myös kirjoittaa aiheista, jotka teitä kiinnostaa enkä vain mennä oman mielen mukaan. Voitte laittaa ideoita kommentoimalla tätä kirjoitusta tai vaihtoehtoisesti sähköpostilla osoitteeseen: pako_pakosta@hushmail.com. Minä sitten poimin ideoista parhaimmat ja pistän näppäimistön laulamaan 🙂 Aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!

-Neiti Pako

”Jos mä kuolen nuorena..”

Tasaisin väliajoin minut valtaa suunnaton kuolemanpelko. Erityisesti silloin, jos asiat ovat kohtalaisen hyvin. Ristiriitaista, eikö totta. Kun elämässäni on menossa sellainen parempi jakso ja asiat tuntuvat järjestyvän kuin itsestään, en minä poloinen osaa nauttia siitä täysin siemauksin, vaan annan kuolemanpelon välillä ottaa itsestäni vallan. Useimmiten päässä pyörii ajatus, joka on kerta toisensa jälkeen kutakuinkin tällainen: ”Voi että mä olen nyt onnellinen ja tyytyväinen kun tämä asia järjestyi ja kaikki on nyt hyvin. Mutta entäs jos minä kuolenkin vaikka jo ensi viikolla? Minä varmasti kuolen nyt kun kaikki on vihdoin hyvin ja minulla olisi mahdollisuus onneen.”

Joskus tuntuu, että meikäläisellä on melkein helpompaa silloin kun elämässä on jotakin pielessä – eipähän ainakaan tule niin paljon pelättyä viikatemiehen kylään tulemista. Mutta kun asiat on pielessä, silloin sitä nimenomaan juuri toivoo, että kaikki järjestyisi. Aivan uskomattoman ristiriitaista!

Joskus saan kuolemanpelkoni kuitenkin väistymään syrjään ja nykyään on jo hetkiä, jolloin olen täysin ilman huolia. Se on jo suuri saavutus minulle ja sen eteen onkin saanut tehdä töitä. Töitä täytyy tehdä kuitenkin vielä paljon lisää. En halua elää näiden pelkojen kanssa. Oman kuolemanpelkoni lisäksi pelkään myös menettäväni jonkun läheisistäni liian aikaisin. Ei varmasti mene viikkoakaan ilman että en pelkäisi jonkun perheenjäseneni kuolemaa.

Kuolemanpelko on yksi ahdistavimmista asioista jonka tiedän – olipa sitten kyse oman elämän päättymisestä tai läheisen menettämisestä. Olen yrittänyt lohduttautua ajatuksella, että se en ole minä joka syöttää päähäni noita pelkoja, vaan se on minun pakko-oireinen häiriöni, joka puhuu.

Olen saanut jo paljon aikaiseksi kovan työn avulla. Päässyt eroon monista pakkoajatuksista ja tarkistamisrituaaleista. Seuraava koetinkivi on nämä pelot – niitä on vielä ihan liikaa. En halua elää elämääni niin, että joskus vanhana mummona mietin, että perhana kun pitikin murehtia koko elämänsä.

Onkos kellään lukijoista vastaavanlaisia pelkoja? Mikäli on, oletteko löytäneet jotakin hyviä keinoja pelkojen taltuttamiseksi? Kertokaa ihmeessä jos jotain kikkoja löytyy 🙂

Pahoittelen vielä pitkiä kirjoitusvälejä, joita minulla on tässä ollut. Tästä lähtien ihan oikeasti lupaan kirjoitella useammin 🙂

Nyt ei muuta kuin pelotonta viikkoa kaikille, palataan asiaan!

-Neiti Pako

Täällä ollaan – vieläkin! :)

Hei kaikki! En ole kolmeen kuukauteen ehtinyt päivittämään blogiani, kun oman elämän järjesteleminen ja opintojen aloittaminen ovat vieneet lähes kaiken aikani. Olihan tässä tietysti myös joulukin välissä, joten puuhaa on riittänyt! 🙂 Tarvitsen kirjoittamiseen sen tietynlaisen fiiliksen sekä oikean paikan ja ajan, jotta pystyn keskittymään siihen mitä kirjoitan. Viime aikoina aika on ollut välillä vähän ”kortilla”, koska olen tarkka siitä että muistan myös levätä tarpeeksi 🙂 Nyt kun ”uusi” elämä on asettunut omiin uomiinsa, löytyy kirjoittamiselle taas se paikka ja aika – fiilistä nyt on aina! 🙂 Tästä lähtien siis lupaan päivittää blogiani säännöllisemmin. Toivottavasti jaksatte edelleen käydä lukemassa kuulumisiani. Palaan asiaan uuden postauksen merkeissä, jos en jo tänään niin sitten huomenna! 🙂
Mukavaa talvipäivän jatkoa kaikille!

Pakko tarkistaa vielä kerran..

Olen lähtemässä pois kotoa.
Tulen olemaan poissa vain jokusen tunnin, mutta täytyy tarkistaa onko kaikki kunnossa.
Tarkistan onko uuni pois päältä.
On.
Tarkistan, onko kahvinkeitin sammutettu.
On sammutettu.
Tarkistan, ovatko kaikki ikkunat varmasti kiinni ja parvekkeen ovi lukittu.
Kyllä ne ovat.
Tarkistan, olenko varmasti sammuttanut jokaisesta huoneesta valot.
Olen sammuttanut.
Tarkistan, olenko sulkenut astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen vesihanat.
Olen sulkenut.
En ole varma parvekkeen ovesta, käyn tarkistamassa sen uudestaan.
On se lukossa.
Parvekkeen oven jälkeen ikkunatkin on pakko tarkistaa.
Ovat onneksi kaikki kiinni.
En tainnut tarkistanut uunia kunnolla, se on varmasti päällä. Pakko tarkistaa uudelleen.
Ei se ole päällä.
Tarkistan samalla vielä kerran kahvinkeittimen.
Ei ole päällä.
Astianpesukoneen ja pyykinpesukoneen vesihanat on pakko tarkistaa uudestaan.
Olen muistanut sulkea ne.
Käyn vielä kerran kaikki huoneet läpi.
Tarkistan uunin.
Sitten tarkistan kahvinkeittimen.
Varmuuden vuoksi katson vielä kaikki huoneet.
Ei valoja.
Onkohan kaikki nyt varmasti kunnossa?
Muistinko varmasti tarkistaa kaiken?
En ole varma, mutta pakotan itseni lähtemään.
Pääsen ulos asunnosta ja lukitsen oven.
Täytyy kokeilla menikö ovi kunnolla lukkoon.
Yksi nykäisy. Kaksi. Kolme. Vielä uudestaan kolme nykäisyä. Lopuksi neljä nykäisyä.
On se lukossa.
Pakko kokeilla ovi vielä kerran.
Kolme nykäisyä. Uudestaan kolme. Ja sitten neljä.
On lukossa.
Kävelen jo portaita alas, mutta käännyn vielä kerran katsomaan, näyttääkö ovi siltä että sen on kunnolla lukossa. Näyttää olevan, mutta päätän palata vielä varmuuden vuoksi tarkistamaan.
Ja taas nykäisy. Kaksi. Kolme. Uudestaan kolme. Lopuksi neljä.
On lukossa.
Mietin vielä jonkin aikaa kotoa lähtemisen jälkeen, tarkistinko varmasti kaiken oikein.
Joskus tulen siihen tulokseen, että kaikki on kunnossa.
Joskus taas olen sitä mieltä, että uuni/kahvinkeitin jäi päälle ja syttyy tulipalo tai vesihanat jäivät auki ja tulee vesivahinko.
Joskus olen täysin varma, että en muistanut lukita ovea.
Sitten huolehdin noista asioista niin kauan, kunnes olen taas kotona.
Kotona huomaan, että kaikki on kunnossa.
Silti teen kaiken aina uudestaan lähtiessäni kotoa.
Vaikka olisin poissa vain tunnin, on pakko tarkistaa.
Tämä kaikki on minulle normaalia.
Tämä on jokapäiväistä elämääni.

Ennen tein vähintäänkin yllä kuvailemani tarkistuskierroksen aina, kun olin lähdössä kotoa. Tarkisteleminen kesti yleensä noin 15-20 minuuttia. Jos olin lähdössä pitemmälle reissulle, lähteminen oli todella vaikeaa. Tuolloin aikaa kului helposti ainakin 30 minuuttia. Nykyään tilanteeni on parantunut niin paljon, että vastaavanlaisia tarkisteluja ei tarvitse enää noin suuressa mittakaavassa tehdä. Vielä kuitenkin tarkistelen enemmän kuin pitäisi. Olen päättänyt, että jonakin päivänä pystyn lähtemään kotoa niin, että tarkistan kaiken vain kerran. Olen päättänyt onnistua siinä – vaikka väkisin :).

Ensimmäiset askeleet

Heti ensimmäiseksi haluaisin kiittää teitä kaikkia, jotka olette vierailleet blogissani – ISO KIITOS! :). Blogini on ollut olemassa vasta parisen päivää ja sinä aikana täällä on vieraillut yli kolme sataa ihmistä. Se on minulle iso luku ja antaa lisämotivaatiota kirjoittamiseen. Tuntuu hyvältä, että aihe herättää kiinnostusta ja tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse :). Mikäli blogini herättää mielessänne kysymyksiä tai ajatuksia, toivoisin että kertoisitte niistä minulle ja jättäisitte kommentteja tänne. Lisäksi otan mielelläni vastaan toiveita  aiheiden suhteen – mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Minulle voi lähettää myös sähköpostia osoitteeseen: pako_pakosta(a)hushmail.com. Antamanne palaute auttaa minua kehittämään blogiani ja on minulle tärkeää. Kiitos jo etukäteen!

Mietin pitkään, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. Jotenkin tämä toinen postaus tuntuu haasteellisemmalta kuin ensimmäinen. Asiaa on niin paljon, että on vaikeaa päättää mistä kirjoittaisi. Mielestäni olisi ihan kiva, että blogini tekstit etenisivät kutakuinkin loogisessa järjestyksessä. Tulin siihen lopputulokseen, että ehkäpä tässä vaiheessa olisi hyvä hieman palata ajassa taaksepäin ja kertoa jotakin lapsuudestani. Pakko-oireeni kun ovat saaneet alkunsa jo tuolloin.

Olen siis sairastanut pakko-oireista häiriötä todennäköisesti koko tähän astisen elämäni. Olen käsittänyt sen työstäessäni ongelmiani terapiassa. Olen myös aina tiedostanut, että olen jollain tapaa erilainen. Jo alle kouluikäisenä muistan olleeni kavereiden kanssa matkalla karkkikauppaan ja miettineeni koko matkan maailmanloppua. Olin kyseisenä päivänä kuullut ensimmäistä kertaa maailmanlopusta, kun eräs pihapiirini lapsista siitä minulle kertoi. Asia alkoi välittömästi huolettamaan minua kovasti ja pyöri mielessäni monta päivää. Huomasin jo tuolloin, että muille pihapiirin lapsille maailmanloppu ei ollut niin iso juttu. He ymmärsivät, että jos se jonakin päivänä koittaa, se tapahtuu vasta todella pitkän ajan päästä. Minä taas ajattelin, että entä jos se tuleekin jo huomenna. Tämä ”entä jos” -ajattelumalli onkin ollut osa minua ihan näihin päiviin saakka.

Voisin kai sanoa olleeni haasteellinen lapsi. Valvotin kaksi vuotiaaksi saakka ja kärsin voimakkaasta eroahdistuksesta. Äitini ollessa pois kotoa, saatoin itkeä useita tunteja ja olin todella peloissani. Ilmeisesti koin oloni turvattomaksi ilman äitiäni – en osaa selittää miksi.  Olen koko elämäni ollut huonouninen. Vielä 10-vuotiaanakin saatoin silloin tällöin seistä vanhempien makuuhuoneen oven takana ja itkeä, koska en saanut unta. Unettomuus aiheutti myös minulle suunnatonta ahdistusta. Pahimmalta tuntui se, että tiesin kaikkien muiden nukkuvan ja minä valvoin yksin. Nykyään nukun jo huomattavasti paremmin, mutta edelleen herään öisin todella helposti. Vaadin mahdollisimman hiljaisen ympäristön nukkumiseen, koska säpsähdän hereille pienestäkin ”risauksesta”. Koen yksin valvomisen nykyäänkin ahdistavaksi kokemukseksi, joten huonosti nukutut yöt ovat minulle vieläkin vaikeita.

Jo lapsena minulla oli paljon huolia – näin jälkikäteen ajateltuna poikkeuksellisen paljon. Pelkäsin perheenjäsenteni menettämistä ja erityisen paljon pelkäsin, että äitini jostakin syystä kuolisi yllättäen. Pelkäsin että kotiimme syttyy tulipalo ja sitten meillä ei enää olisi kotia. Muistan myös rukoilleeni Jumalalta, että kukaan ei yön aikana varastaisi ulkoa tavaroitani – pulkkaa, potkuria, pyörää, liukuria yms ( 🙂 ). Ala-asteen ensimmäisillä luokilla kouluun lähteminen oli minulle pelottavaa. Usein ennen kouluun lähtöä vatsaani koski silkasta jännityksestä. Asiaa ei ollenkaan auttanut se, että ala-asteen ensimmäisellä luokalla minua myös kiusattiin arkuuteni vuoksi. Ajan kanssa kouluun meneminen kuitenkin helpottui ja aloin pitämään koulunkäynnistä. Välillä kuitenkin unohdin elää normaalia ja huoletonta lapsen elämää, koska olin koko ajan jonkinlaisessa stressitilassa.  Jo tuolloin minulla oli käsitys, että minun tehtäväni on huolehtia asioista, enkä saa pitää siitä taukoa. En tiedä mistä tuo ajatus oli lähtöisin ja pyrinkin edelleen selvittämään tuon ajatuksen syntyperää.

Jatkan aiheesta vielä myöhemmin, mutta tässäpä siis jo pieni katsaus lapsuuteeni. Toivottavasti teksti ei pitkästyttänyt teitä. Koen itse lapsuuteni käsittelemisen olevan todella tärkeää oman toipumiseni kannalta. Millaisia kokemuksia teillä muilla pakko-oireista häiriötä sairastavilla on lapsuudestanne? Koetteko että olette jo lapsena kärsineet pakko-oireista? Mikäli pakko-oireet ovat puhjenneet vasta myöhemmin, koetteko että lapsuutenne olisi vaikuttanut pakko-oireiden syntyyn? Odotan mielenkiinnolla vastauksianne.

Oikein hyvää ja ahdistusvapaata alkavaa viikkoa teille kaikille! Toivottavasti pysytte mukana matkallani! 🙂

Miksi kirjoitan?

Sairastan pakko-oireista häiriötä ja elämä sen kanssa ei useinkaan ole helppoa. Itseni kohdalla pakko-oireinen häiriö ilmenee lähinnä pakkoajatuksina ja jonkinasteisena tarkistamispakkona. Pitkään elin sairauteni kanssa täysin yksin, koska en tiennyt kärsiväni pakko-oireista. Minulla ei ollut nimeä lumipalloefektin lailla kasvaville huolilleni ja välillä mahdottomuuksiin asti menevälle pakolleni tarkistella milloin mitäkin. Kotoa lähteminen alkoi muodostua todella vaikeaksi. Piti tarkistaa kahvinkeitin, uuni, valot, sähköjohdot, ovet ja lukot. Lista kasvoi kasvamistaan ja sen myötä myös ahdistus. Ajatukset täyttyivät epärealistisista huolista ja kuolemanpelosta. Ihmettelin, miten muut voivat elää niin huolettomasti, kun elämä on täynnä huolehdittavaa ja koko ajan tapahtuu kamalia asioita.

Kun mitta tuli täyteen, avauduin ongelmastani eräälle läheiselle ihmiselle. Helpotus oli suuri, kun hän antoi nimen vaivoilleni ja kertoi minulle pakko-oireisesta häiriöstä. Aloin tutkimaan aihetta netissä ja silmäni avautuivat – tästähän tässä kaikessa on ollut kyse! Helpotusta toi myös tieto siitä, että pakko-oireita pystytään hoitamaan ja jotkut pääsevät niistä jopa kokonaan eroon. Tuo päivä oli minulle se ensimmäinen askel eteenpäin, aloin kolistella kaltereita mieleni vankilassa ja suunnitella pakomatkaani. Päätin että jonakin päivänä minäkin eläisin normaalia elämää – tai ainakin niin normaalia kuin mahdollista.

Hieno ajatus normaalista elämästä oli tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tuosta läheisen ihmisen kanssa käydystä keskustelusta on kulunut jo noin kaksi vuotta ja vieläkin kolistelen kaltereitani. Tosin ovat asiat menneet jo jonkin verran eteenpäin, olen aloittanut terapian (jälleen kerran) ja minulle määrättiin lääkitys, josta on ollut paljon apua. Koen nyt olevani riittävän vahva yrittääkseni oikeasti työstää ongelmiani ja päästä irti pakko-oireiden otteesta.

Usein kun pakkoajatukset myllertävät mielessäni, oloni helpottaa hieman lukemalla kohtalotovereitteni kokemuksia tai ylipäätään tietoa pakkoajatuksista. Netissä surffaillessani olen kuitenkin huomannut, että pakko-oireita käsitteleviä blogeja on todella vähän (tai sitten olen etsinyt vääristä paikoista :)). Lisäksi useilla keskustelupalstoilla kysellään kyseisten blogien perään. Niinpä pakkoajatusten seassa alkoi kyteä ajatus oman blogin perustamisesta. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontainen tapa ilmaista tunteitani ja purkaa ajatuksiani. Kirjoittamisen avulla pystyn myös jäsentelemään ajatuksiani niin, että se helpottaa oloani. Salainen toiveeni onkin aina ollut, että jonakin päivänä elättäisin itseni kirjailijana.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis kiteytettynä seuraava: kirjoitan itselleni ja kirjoitan Teille. Tämän blogin kirjoittamisella pyrin luomaan itselleni työkalun toipumisprosessin tueksi – jonkinlaista terapiaahan tämä on. Lisäksi toivon, että blogistani voisi itseni lisäksi olla hyötyä jollekin muullekin. Ehkäpä edes joku saisi blogini kautta helpotusta ahdistukseensa ja huomaisi ettei todellakaan ole yksin. Nämä toiveet mielessäni aloitan pakomatkani kohti valoisampaa tulevaisuutta. Tervetuloa mukaan matkalleni! 🙂

Huoletonta viikonlopun jatkoa kaikille!